Olipahan taas leiri. Otepään maajoukkueleirille lähdin tapani mukaan aika optimistisesti omaan jaksamiseen suhtautuen. Mutta heti toisessa treenissä palautin itseni maan pinnalle ottamalla leirin ensimmäisen itkupotkuraivarin; tai no yleensä en potki, mutta itken kyllä. Vaikken ajattele urheilun olevan maailman tärkein asia, se herättää valtavan paljon tunteita, niin hyvässä kuin pahassa.

Seuraava päivän tehotreeni oli vielä enemmän fiasko, ja sen jälkeen hävetti todella paljon. Vaikka eihän sen pitäisi olla mikään häpeä, jos ei treeniä pysty viemään loppuun asti, ja usein on viisautta ennemmin lopettaa kuin hakata päätä seinään. Treeneissä epäonnistuminen otti yllättävän koville ja iltapäivällä tuli pohdittua asioita yksin sekä valmentajien kanssa. Loppupäivän kulutinkin katsomalla Suomen hauskinta tavista, sillä nauraminen piristää aina.

Tiistain pitkästä pk-lenkistä suoriuduin tyydyttävästi ja illan koordinaatiota katsoin sivusta yrittäen jumpata ja venytellä jalkoja sellaiseen kuntoon, että niillä kykenee hiihtämään seuraavana päivänä. En tiedä, johtuiko jumppailusta vai rakkaudesta lajiin, että seuraava päivän oli parasta, mitä leirillä oli tarjota. Rullahiihtosuunnistus Tartossa oli vaativa niin kartan luvuin kuin lukuisten korokkeiden sekä epätasaisten asfalttien ansiosta. Erityispiirteitäni lienee se, että tehtävien lisääntyessä vauhti usein kasvaa ja sain päivästä onnistuneen tehoharjoituksen itselleni.

Torstaina jalat eivät sitten toimineetkaan yhtään, nähtävästi peräkkäisinä päivinä vapaan hiihtäminen ei tällä hetkellä luonnistu. Onneksi aamupäivän treeni oli tasatyöntöä ja iltapäivän salitreenin käytin jalkojen vetreyttämiseen kuntopyörällä. Lupaa perjantain tehoihin ei irronnut, joten lähdin tekemään pitkää lenkkiä. Kulku oli yllättäen viikon parhaimmistoa, joten tein treenin reippaammalla vauhdilla kuin olin ajatellut. Viimeinen kokonainen päivä jäi reilusti plussalle, vaikka iltapäivän hapottomissa vedoissa en malttanut aina lopettaa ennen happoja. Viimeisenä yönä nukkuminen tuotti vaikeuksia ja aamupäivän pakkausten lomassa kävin vajaan tunnin kävellen nauttimassa kivoista poluista.

Kotiin palattuani iski kunnon treenikrapula, enkä muistanutkaan, kuinka pahalta leirin jälkeinen aika voikaan tuntua. (Tarkempi kuvaus treenikrapulasta löytyy vuodentakaisesta tekstistä.) Oli tunnustettava, että yksi kesäopintojen kurssi, joka oli vielä kesken, on parempi jättää johonkin muuhun ajankohtaan, jos en halua aloittaa uutta kouluvuotta valmiiksi uupuneena. Viime viikolla tein kolme treeniä, joista kaksi sujui, mutta keskimmäinen oli vaikea alusta loppuun, vaikka hiihdinkin vain puoli tuntia.

Viikonloppu meni sukujuhlien merkeissä ja vielä perjantaina ajattelin, että on kerrankin kiva mennä sukutapaamiseen niin, etten ole aivan kuoleman väsynyt, mutta totuus oli aivan toinen. Ensimmäiset tunnit jaksoin hyvin, mutta saunan jälkeen makasin lattialla keräillen voimia iltapalan kautta sänkyyn siirtymiseen. Aamuyöstä oli taas vaikeuksia nukkua ja jo pidempään jatkuneen levottomuuden, keskittymiskyvyttömyyden ja stressaantuneisuuden takia tein päätöksen elää kolme päivää ilman internettiä. Eli käytännössä laitoin puhelimesta mobiilidatan sekä wifin pois ja jätin läppärin laukkuun.

Tällä viikolla olen yrittänyt lomailla ja tehdä asioita, jotka tuntuivat hyvältä: jutella, tanssia, maata riippumatossa, lukea kirjoja ja kävellä metsissä. Päivät, olotilat ja fiilikset ovat vaihdelleet paljon, mutta parempaan päin ollaan menossa.

Tulevaisuus ei aina tai yleensäkään ole sellaista kuin odottaa, mutta yksi todennäköisimpiä asioita elämässä on, että se pitää sisällään erilaisia vaiheita. Niitä vastaan voi taistella tai sitten voi hypätä innolla tuohon vuoristorataan, joka ei koskaan kulje samoja raiteita uudelleen. On valinta keskittyä vain uhkakuviin tai lähteä innolla kohti ylä- ja alamäkiä luottaen siihen, että eteenpäin mennään joka tapauksessa.

Tsemppiä syksyn haasteisiin!
-Mirka