Tiedätkö tunteen, kun aamulla ei jaksa nousta sängystä vaan jää tunneiksi pyörimään lakanoiden väliin puhelimen tai kirjan kanssa. Välillä unohtaa syödä tai ei vaan kiinnosta ennen kuin nälkäkiukku iskee. Ruuan valmistukseen ryhtyminen tuntuu niin ylitsepääsemättömältä, että tyytyy mikrottamaan maksalaatikkoa ja syömään jätskiä. Eikä ulos lähtiessä viitsi vaivautua katsomaan säätä, jotta osaisi pukea järkevästi päälle.
Olen havainnut näitä minulle vähän vieraampia toimintamalleja viime viikkojen käyttäytymisessäni ja yllättynyt siitä, miten nopeasti ”millään ei ole mitään väliä” -asenne vaikuttaa käyttäytymiseeni. Olen aika nollasta sataan tyyppi ja kisakauden loputtua yleinen väsymys ja välinpitämättömyys saivat taas uusia muotoja, kun annoin itselleni luvan tehdä mitä juuri sillä hetkellä huvittaa.
Näistä havainnoista tein kaksi merkittävää päätelmää, joista ensimmäinen liittyy tavoitteiden tärkeyteen. Jos minulla ei ole tavoitteita, joita kohti pyrin, teen valintoja, jotka tuntuvat sillä hetkellä parhailta tai helpoimmilta. Monesti ne valinnat eivät kuitenkaan pitkällä tähtäimellä johda lopputulokseen, johon voisin olla tyytyväinen. Näin elämästä tulee nopeasti merkityksetöntä ja sattumanvaraista ajelehtimista virtojen mukana.
Tavoitteet taas auttavat tekemään valintoja, jotka kantavat nykyhetkeä pidemmälle ja auttavat tavoitteeni saavuttamisessa. Vaikka asettan tavoitteita, asiat eivät useinkaan mene niin kuin olen suunnitellut, mutta jos haasteista huolimatta jatkan matkaa, tavoitteen saavuttaminen on jopa todennäköistä. Tavoitteet, jotka jäävät saavuttamatta ovat usein sellaisia, jotka ajan myötä ovat menettäneet merkityksensä tai muuttuneet.
No miksi ylipäätään pitäisi saavuttaa jotain? Ensinnäkin onnistuminen, itsensä ylittäminen ja tavoitteen saavuttaminen yksi parhaista asioista, joita tiedän. Itselleni merkityksellisten asioiden tekeminen tuo myös paljon mielekkyyttä ja sisältöä elämään. Juju onkin siinä, että alkaa tavoitella asioita, jotka ovat itselle merkityksellisiä, on valmis astumaan seikkailuun sekä nauttimaan matkasta.
Toinen havaintoni on asia, jonka joudun toteamaan aina uudestaan kisakauden jälkeen ja usein myös harjoitus kaudella: palautumiselle on varattava riittävästi aikaa. Kisakauden päätyttyä ajattelin kolme viikkoa kaikkea muuta kuin urheilua. Kulutin päivistä ison osan sohvalla tai sängyllä makoillen kirjoja lukien ja välillä vaan jäin tuijottamaan tyhjyyteen mitään ajattelematta. Kisakausi ja kaiken tekeminen niin, että on kisassa parhaimmillaan, on yllättävän kuluttavaa myös henkisesti, joten tarvitsen muutaman viikon tasaista ja rauhallista arkea, jotta jaksan taas ideoida, innostua ja ylittää itseni.
Nyt takana on pari viikkoa harjoitteluun totuttautumista, pari yliopiston tutkimuksen koekaniinina juostua mattotestiä sekä kevään ensimmäinen suunnistuskisa. Ja nyt olen matkalla kohti Ruotsin isointa seuraviestiä 10milaa ja huomenna olisi luvassa naisten viestin ankkuriosuus. Viimevuosina suunnistaminen on jäänyt kesällä aika vähälle (jos haluat tietää miksi käy lukaisemassa Vihaa ja rakkautta -blogi), mutta nyt olen tästä kesästä ja tulevista viestihaasteista aika innoissani.
Kevään ensimmäinen suunnistukseni oli viimeviikon lauantaina ja se oli aivan kauheaa. Yllättäen suurena haasteena oli metsässä juokseminen, josta puuttui kaikki rentous. Pelkäsin hajottavani itseni epätasaisessa maastossa, lihaksisto ei ollut vielä palautunut keskiviikon testeistä ja oli vaan sellainen päivä, jona mikään ei suju. Juoksin tai oikeammin kävelin puolet 6km radasta ja olin jo valmis unohtamaan koko tossusuunnistuksen ainakin tältä kesältä. Seuraavana päivänä oli kauden avaus, Finnspring -viestin ankkuriosuus ja ennakko odotuksista poiketen se sujui hyvin. Kolmosrastille mennessä teki mieli tuulettaa, sillä olin juossut melkein koko matkan siihen asti. Pääsin loppuun asti ehjänä ja ilman suurempia virheitä ja ennen kaikkea nautin taas suunnistamisesta!
Leppoisaa kevättä!
-Mirka
Viimeisimmät kommentit