Mulla on ainakin neljä vuotta ollut viha-rakkaussuhde. Kesäsuunnistuksessa on valtavan paljon samoja kiehtovia asioita, kuin hiihtosuunnistuksessa. Koko ajan pitää olla hereillä ja keskittyä siihen mitä on tulossa, havainnoida ympäristöä ja tehdä päätelmiä matkan aikana. Kaikki tämä niin, että ollaan koko ajan fyysisesti äärirajoilla.
Ajatusmaailmassani lajit eroavat toisistaan kuitenkin kuin kesä ja talvi. Hiihtosuunnistus eli hisu on labyrintti ja kesäsuunnistus on värityskuva. Ajattelen, että hisu sisältää enemmän selkeitä valintoja, suunnistus on enemmissä määrin luovimista. Reitinvalinnat on hisussa äärettömän tärkeässä roolissa ja varteen otettavia reitinvalintoja rastivälillä on yleensä 2-4kpl, kun taas kesällä, etenkin Suomen maastoissa, edetään aika suoraviivaisesti, joten isommat erot tulee toteuttamisesta. Haasteena on hahmottaa, mitkä kohteet tässä maastossa erottuvat parhaiten, lukea ne kartalta ja löytää maastosta sekä edetä suoraviivaisesti. Toki hiihtosuunnistuksessakin tulee eroja sujuvuudessa, mutta aikaa hukataan usein siinä, että seuraavaa kohdetta/risteystä ei ole luettu riittävän huolella etukäteen. Jos käännyt yhdestä risteyksestä väärin, hukkaat aikaa yleensä välittömästi. Kesällä taas, kun periaatteessa voi mennä missä vain, ajautuessasi vähän sivuun voit aina korjata suunnan ja luovia sieltä reittisi rastille, eikä takaisin palaamista tarvita, jos vaan pysyt kartalla.
Vaikka lajit ovatkin erilaisia, ei erilaisuus sinänsä ole syy vihata kesällä suunnistamista. Tiedän, että periaatteessa nautin siitä paljon, mutta viimeiset vuodet, kun mulla oli tavoitteita myös kesäpuolella, suunnistin todella vähän. Halusin treenata hisun ehdoilla ja ennen kisoja kävin usein suunnistamassa yhden täsmäharjoituksen. Niin vähillä toistoilla suoritusrutiinia ei syntynyt, vaan hoin jokaisella rastilla itselleni: ”tee reitinvalinta, sitten rastinotto, kato lähtösuunta ja mitkä on ennakot.” Kun suunnistuksen lisäksi kertasin jatkuvasti ohjeita, sujuvuus kärsi ja aivot kävi kokoajan punaisella. Löysin myös itseni usein seisomasta metsässä miettien, mitä tästä kartasta pitää lukea, mitkä ovat oleellisia kohteita. Vaikka pärjäsinkin viimeisenä junnuvuotena kohtuullisesti, olin SM-kisoissa kerran 6. sijalla, en nauttinut tekemisestä, koska jouduin olemaan koko ajan omien taitojeni äärirajoilla. Eikä motivaatiota kasvattanut sekään tosiseikka, että olen metsässä aika tapaturmaherkkä ja useamman kisan jälkeen lähdin ensiavun kautta kotiin ja parantelin jalkoja pari viikkoa, ennen kuin uskalsin taas lähteä juoksemaan.
Nyt kun olen työn puolesta viettänyt enemmän aikaa metsässä on tämä suhde kääntynyt rakkauden puolelle. Etenkin rastien vieminen on tehnyt minulle todella hyvää. Siitä kukaan ei ota aikaa, joten voi tehdä samalla peruskuntolenkin ja harhailla metsässä ihan niin paljon kuin vain jaksan. Onneksi muut ei tiedä, kuinka väärin minä rasteja viedessä suunnistan, ilman suunnitelmaa ja sinne päin. Harhailemalla ja opettamalla muita olen kehittynyt sen verran, että reitinvalinnat ja ennakot tulee suurimmaksi osaksi automaationa ja suunnistaminen tuntuu monesti helpolta, jos vaan jaksan yhtään keskittyä.
Sunnuntaina kävin pitkästä aikaa henkilökohtaisessa metsäsuunnituskisassa ja nautin siitä. Isot virheet jäi tekemättä, rata tuntui selkeältä, tiesin koko ajan missä mennään ja muutamalla rastilla katsoin jo lähtösuunnan seuraavalle, ennen kuin näin rastilipun. Naarmut, mustelmat ja revenneet housut oli pientä sen onnistumisen tunteen rinnalla, jonka kisa sai aikaan. Seuraavana aamuna kuitenkin huomasin, että pieni outo tunne lonkassa oli jonkinlainen lihasvamma, joten edessä muutama päivä kevennettyä harjoittelua. Aion jatkossakin nauttia kesäsuunnistuksesta, mutta pääosin kilpailujen ulkopuolella.
-Mirka
Viimeisimmät kommentit